Kotona ollaan ja kokonaisuudessaan eilinen matka meni oikein hyvin. Matkalaukku oli saatu edellisenä iltana juuri ja juuri kiinni. Kiloja oli muutama ekstraa. Lähtöselvityksessä kuitenkin ihmettelivät, että meillä on vain yksi laukku. Joopa joo, pakistanilaiset tulivatkin hirveiden laukkuvuorien kanssa lähtöselvitykseen, joten me taisimme olla vähemmistössä noudatettavien painorajojen kanssa. Kaikki passintarkastukset ja lippuselvitykset menivät myös vaivatta. Puuttuvaa viisumia kukaan ei noteerannut millään lailla, joten huoli siitäkin oli aivan turha. Rattaatkin saimme viedä koneelle asti, josta ne sitten vietiin ruumaan.

Kentällä tapasimme saatumalta myös erään suomalaisen miehen, jonka olimme kerran aikaisemmin tavanneet Islamabadissa. Hän sitten pitikin meille seuraa niin Islamabadin kentällä että Lontoon kentällä. Hänestä oli kyllä kovasti apua sekä seuraa.

Lento Islamabad-Lontoo meni hyvin vaikka kone oli täyteen buukattu ja meillä siis vain yksi penkki käytössä. Pikku M rauhoittui kivasti puuhastelemaan vain minun sylissäni. Lähtiessä taisi uni jo painaa ja pariin otteeseen torkkuikin syliin. Sinnitteli kuitenkin ruualle asti ja sitten simahti täydellisesti. Meillä oli onneksi ns. babybasket paikka eli minun penkkini eteen jamottiin sitterin tapainen istuin. Siinä tyttö veteli sitten sikeitä 2,5 tuntia. Sain minäkin rauhassa lukea lehteä ja torkkua. Loppu lento sitten jonotettiin mm. vessaan johon oli hirveät jonot sekä leikittiin viereisen penkin pojan kanssa. Toisella puolella istui mies, joka kertoi olevansa YK:ssa töissä. Oli tulossa Kabulista ja menossa jenkkeihin. Pitkä matka siis jo takana ja vielä pitempi edessä. Onneksi oli kovin kärsivällinen ja ystävällinen meidän suhteemme.

Lontoossa sitten vaihdoimme ensin terminaalia, joka oli operaatio sinänsä kun ei ollut enää rattaita eikä minkäänlaisia kärryjä käytettävissä. Reppu painoi varmaan lähemmäs kymmenen kiloa läppäreineen, vaihtovaatteineen ja leluineen. Sen lisäksi minulla oli käsilaukku, pikku M sekä lelureppu ja vauvanukke kannettavana. Pikku M ei jostain syystä yhtään jaksanut siinä vaiheessa kävellä. Muutaman levähdyshetken jälkeen pääsimme vihdoin oikeaan teminaaliin sekä hampurilaisravintolaan. Ahdoimme kumpikin ranskalaisia ja hampurilaista hyvällä ruokahalulla. Odotusaikaa kentällä oli kolmisen tuntia, joten käytimme sen käymällä parissa kaupassa ja sitten vain leikkimällä. Onneksi törmäsimme taas tuohon tuttuun suomalaismieheen sillä hetkistä myöhemmin kentälle tuli palovaroitus, joka tosin hetkistä myöhemmin osoittautui vääräksi hälytykseksi tai ainakaan emme nähneet tai haistaneet mitään. Siirryimme toiselle alueelle, jossa oli mm. sellainen liukuhihna ihmisille. Pikku M:n mielestä se oli todella mielenkiintoinen ja menimmekin sen läpi ainakin kolme kertaa.

Lontoo-Helsinki lento oli onneksi väljä ja saimme oman penkkirivin käyttöömme. Pikku M leikki koko matkan ja loppumatkasta vielä katseli läppäriltä Titi-nallea. Koneessa kyselin kuka tulisi meitä vastaan (olin useaan otteeseen jo kertonut että mumma tulisi J:n kanssa) ja vastaus oli hiljainen isi. Silloin kyllä vähän tuli pala kurkkuun.

Oikein hyvin meni koko matka ja äitikin oli vielä elossa kun saavuimme Helsinki-Vantaalle. Pikku M:n ensimmäinen kommentti ulos tullessa oli "missä kuski". Kyllä vähän huvitti ja yritin kyllä selitellä, että tästä lähin ajamme taas autoa itse. Matkalaukku tuli perille mutta rattaat jäivät matkasta ja odottelemme soittoa niistä viikonlopun kuluessa.

Ensimmäiset reaktiot Suomesta oli 1) ihanaa aurinko paistaa vaikka kello on yli 21 2) mahtavan raikas, viileä ilma 3) suihkuun päästessä muistin kuinka ihanaa on saada paineella tuleva suihku, josta tulee heti lämmintä vettä.