Pian miehen valmistumisen jälkeen oli päivän selvää, että hän hakisi kansainvälisiin tehtäviin. Mutta valitettavasti asiat eivät aina mene niin kuin itse haluaisi. (Olen tämän valitettavasti aina silloin tällöin joutunut toteamaan eikä se sovi luenteelleni!) Jokatapauksessa vuosia kului lähes kuusi ennen kuin vihdoin mies sai "luvan" lähteä. Olimme jo jossain vaiheessa päättäneet lykätä haaveitamme perheenlisäyksestä ja taas ottaneet asian ajankohtaiseksi, koska eihän sitä lähtöä ikuisesti voi odottaa. No seuraksena tietenkin rakas tyttäremme. Tämä tietenkin aina mutkistaa asioita tai toisella tapaa ajateltuna tekee niistä entistäkin yksinkertaisempia, sillä valintoja on paljon vähemmän. Tällä tietenkin tarkoitan sitä, että tällä hetkellä YK:n kansainvälisissä tehtävissä miehen arvoasteikolla ei maailmassa ole montaa kolkkaa joihin perheen voi raahata mukaan. Onneksemme yksi peruutuspaikka Pakistaniin ilmestyi ja meidän perheen tulevaisuus näyttää paljon jännemmältä.

Ensimmäinen tieto mahdollisesta lähdöstä tuli maaliskuussa 2005. Koska suunniteltuun lähtöön oli vielä silloin kymmenisen kuukautta ei juuri hötkyilty sinne tai tänne. Se oli ainoastaan selvää että minä ja tyttö emme tulisi lähtemään heti lokakuussa eikä koiramme ollenkaan. Mihin siis sijoittaisimme perheen miehen lähtiessä keski-Itään. Ajatus koiran ja lapsen hoitamisesta yksin työpäivien päätteeksi tuntui mahdottoman rankalta vaihtoehdolta. Onneksi äiti tuli apuun. Keskusteltuaan perheensä kanssa lupasivat he majoittaa meidät muutamaksi kuukaudeksi ja koiramme koko vuodeksi (ehkä). Koira toivottavasti tulee toimeen äidin perheen koiran kanssa...

Onneksi suomalaiset pitävät kovasti yhtä ja haluavat auttaa toinen toisiaan ainakin näissä piireissä. Saimme täydellisen selvityksen asuinoloista sekä mahdollisista vastaantulevista asioista perheeltä joka vietti pienen vauvansa kanssa Pakistanissa muutama vuosi sitten, mies vuoden ja äiti ja tytär 5 kuukautta. Kävin heillä kotona vielä erikseen tutustumassa heidän kotiin tuomiinsa tuliaisiin (mattoja, huonekaluja sekä muita kodin tekstiilejä) sekä satoihin valokuviin joita he olivat reissullaan ottaneet. Kaikki ennakkoluulot muslimimaata kohtaan karisivat. Ainoa mikä vielä vähän mietityttää on paikallinen hygieniataso, ruoka sekä vesi. Puhdas vesi ja itsestään selvä hygienia ei valitettavasti varmastikaan juuri missään ole niin korkealla tasolla kuin Suomessa (no ehkä sentään joissakin muissakin länsimaissa). Lisäksi olen ollut sähköpostitse yhteydessä nyt toukokuussa takaisin palanneeseen perheeseen. Näin tietoni ovat suhteellisen tuoreet tulevasta.