Tänään siis suuntasimme aamulla talleille. Itse tallit olivat surkea esitys. Hökkeleitä ja taas hökkeleitä. Ihan kuin slummialueelle olisimme menneet. Sen sijaan hepat olivat ihan pirteän ja hyvinvoivan näköisiä. Oleilivat ulkona ja jokaisen edessä oli iso astia, jossa oli nähtävästi vettä ja heinää. Kumpikaan tytöistä ei M eikä Berry ollut aikaisemmin nähnyt hevosta. Olisivat heti laittaneet tytöt heppojen selkään, mutta toppuuttelimme miehiä ja sanoimme vain tulleemme katsomaan. Tytöt olivat selvästi jännittyneitä ja saimme houkutella pitkään, että suosutuivat heppoja silittämään. Berry ei tainnut uskaltaa sittenkään kuin vähän sormella tökätä. Pikku M rohkaistui kun yritin selittää, että nehän ovat kuin isoja koiria. Häntääkin heiluttavat. Itsekin tosin jännitin isojen otuksien vieressä. Eivät ole minullekaan yhtään sen tutumpia. Sovimme alustavasti Berryn äidin kanssa että menemme talleille niin että ensin minä voin mennä yksin hepan kanssa tutustumaan ja sitten jos M uskaltaa, hän voisi tulla eteeni istumaan ja kokeilemaan hepan kanssa kävelyä.

Pikku M kyseli useaan otteeseen aamun jälkeen hevosista ja välillä että missä horse. Nopeasti jäi sekin sana siis päähän. Olen selittänyt, että ensi kerralla voisimme mennä hevosen selkään istumaan ja hevonen saisi meitä sitten kävelyttää. Hieman on hämillinen ilme ollut vastauksena.

Olen kuitenkin todella hämmästynyt muuten hieman aran tytön rohkeata heppakontaktia. On selvästi lahjakkaampi verbaalisesti kuin liikunnallisesti. Täysin siis äitinsä vastakohta. Trampoliinille rohkaistui vasta parin kuukauden jahkailun jälkeen. Pomppulinna on vieläkin hieman liian jännä. Kävely on hieman varovaista epätasaisilla pinnoilla. Keinuminen tavallisessa keinussa on myös ollut aika jännä paikka. Keinulaudalle uskaltutui lopulta kun näki parin kaverin siinä ensin keinuvan. Eli selvästi kyllä rohkaistuu ajan kanssa. Täytyy siis vain olla kärsivällinen.