Tänne tullessani kuvittelin, että muslimit ovat jos ei nyt kiihkouskovaisia niin syvästi uskonnollisia kuitenkin. Ajattelin että viisi rukousta päivässä ja moskeijat joka korttelissa takaisivat sen, että ihmiset rukoilisivat paikasta ja ajasta huolimatta. Olen kuitenkin huomannut kaupungilla ollessa, että rukouskutsut tulevat ja menevät eikä elämän meno siitä yhtään hiljene. Tänään taas keskipäivärukouksen aikoihin olimme autolla liikenteessä. Liikenne oli vilkasta ja kadullakin oli paljon ihmisiä menossa kuka mihinkin suuntaan. Yhtään rukoilijaa en matkalla nähnyt vaikka moskeijat pauhasivat ympärillä. Siis varmasti moskeijoissa on ihmisiä ja kotona on ihmisiä rukoilemassa mutta ei puistoissa, pihoilla, tien varsilla.

Tänään ostimme myös pikku M:lle potan. Aikaisemmin hän ei juuri ole näyttänyt merkkejä vaipasta luopumiseen mutta ajattelin, että josko pottailut voitaisiin yrittää aloittaa uudestaan. Jossain vaiheessa kotona Suomessa pottailut olivat jo todella hyvällä mallilla. Taisi elämän muutokset hieman sekoittaa näitä tiettyjä rutiineja. No ensimmäisenä päiväunien jälkeen repi vaipan pois ja istui potalle ja teki pisut. Ja heti ulkoilujen jälkeen sama uudestaan. No ylpeä äiti rohkeana laittamaan vaipan sijasta pikkuhousut jalkaan. Eipä aikaakaan kun vieno kakan tuoksu tuli nenään. No joo, olisihan se pitänyt arvata ettei yhdessä iltapäivässä opita kuivaksi :)

Ulkoilua rohkenimme tänään harrastaa läheisessä leikkipuistossa. Yleensä en hirveästi rohkene yksikseni mennä paikallisiin leikkipuistoihin. En tiedä mikä siinä on, mutta ehkä se tuijotus jota vaalea pikku M ja minä saamme osaksemme on epämielyttävää. Tänään puisto oli suhteellisen tyhjä ja isiä ei näkynyt yhtään. Yleensä nimittäin paikalliset lapset näkyy aina olevan isien tai miespuolisten kanssa ulkoilemassa. No niin me sitten menimme laskemaan liukumäkeä ja voi sitä iloa mikä siitä syntyi. Aikakin kului mukavasti, joten kai sitä on syytä vain uskaltautua kahdestaankin pikku M:n kanssa paikallisten sekaan.

Sinä aikana kun vajaan tunnin laskimme mäkeä, ehti jo yksi nainen käydä sujuvalla englanilla kysymässä olisiko töitä tarjota tai tuntisiko jonkun joka tarvitsisi häntä. Hänellä on kuulemma neljä lasta ja tarvitsisi rahaa heidän kouluun laittamiseen. No ei nyt tällä kertaa ollut minusta apua. Sen verran hyvää sain tänään kuitenkin aikaiseksi, että lahjoitin 100 rupiaa vammaisten lasten koulutukseen. Rahan kerääjät osuivat kohdalleni kauppareissulla ja päätin kerrankin osallistua.

Kauppareissut täällä ovat  kyllä monivaiheisia nyt kun olen oppinut mitä kannattaa mistäkin kaupasta ostaa. Tänään reitti kulki kirjakaupan (postikortteja ja merkkejä) kautta sekatavarakauppaan (kynntilöitä, potta) ruokakauppaan (pussikeittoja, purkkiherneitä) ja sieltä vihanneskauppaan (banaaneja, papuja, mandariineja). Sitten autolla seuraavalle markaz alueelle, josta apteekista ostin vaippoja. Sitten vielä autolla leipomoon (hilloa, leipää, mehuja) ja pikku hurautus edulliseen lähikauppaan, josta vielä tuli mukaan pillimehuja ja jugurttia. Suomessa tällaiseen menisi hermot, mutta täällä kun on kuski ajamassa ja avaamassa ovia ja kantamassa tavaroita, ja mitä tärkeintä paljon aikaa ja lyhyet välimatkat niin mikäs siinä.